Sattuipa hassusti, taideharrasteblogailussa törmäsin liki sukulaiseen tai siis meillä on yhteisiä sukulaisia.
Veikkailen, että isovanhempieni juhlahäävuotta kuvassa juhlitaan ja sukua on kokoontunut mummolaan, aika on 60-luvun alkupuolta.
Mie keikoilen eturivissä keskellä, sivuilla ja takanani kolme veljeä ja molemmin puolin vanhempani.
Luulenpa, että blogituttuni tuntee tästä omat sukulaisensa ja heidän pojan vaimonsa kanssa.
Äitini runsaista valokuvakokoelmista löysin myös tämän yhteisen sukulaisparin ihanan hääkuvan,
vuotta en ala edes arvailemaan.
Tätä pariskuntaa nyt muistellessani tein oivalluksen, jota en voi enää vanhemmiltani varmistaa.
Olen aina ihmetellyt miten äitini suostui nuorikkona, noin 1947-48 muuttamaan tänne pohjoiseen. Kyllä hän koko ikänsä haaveilikin etelämpään, lähemmäs sukulaisiaan, muuttoa, mutta niinpä siinä vaan kävi, että täällä on hänen viimeinenkin leposijansa isän vieressä. Eikä isänikään ollut täältä kotoisin, kaukaa hänkin, mutta työn perään hän tänne nuorikkonsa toi. Jopa ensimmäinen kotinsa oli meren saaressa, mielestäni äitini oli niin kuivanmaan asukki kuin olla voi. Me lapset olemme kaikki täällä syntyneet, kasvaneet ja pidämme tätä kotiseutunamme.
Siis syy miksi äitini suostui tänne muuttamaan, on mielestäni juuri kuvan pariskunta ja siis morsian, joka oli äidilleni erittäin tärkeä ja rakas täti. Tämä pariskunta oli muuttanut tänne pohjoiseen joskus aiemmin sotien jälkeen. Isotädin puoliso oli tullut rakentamaan silloin maan suurinta voimalaitosta. Täti oli siis äidilleni rakas tuki ja turva täällä. Mitähän äitini tunsi, kun he palasivat etelään muutaman vuoden kuluttua. Mietin, siitäkö lähtien äitini kaipasi myös etelään paluuta. Tästä ei tällä tavoin koskaan puhuttu, mutta minulle yksi mysteerio, joka on mieltäni askarruttanut, selvisi nyt.
