sunnuntai 29. elokuuta 2010

Aatoskivet





















Kun mä olin hyvin hyvin nuori
ja ihmettelin maailmanmenoa
ja kapinoin sitä vastaan,
tulin näille kiville istumaan,
tuijotin merta tuntitolkulla.
Kukaan ei häirinnyt,
ajatukseni saivat juosta maan ja taivaan välejä.
Monta monta päätöstä täällä tein,
ne johdattelivat minut sille polulle
jota vieläkin tallaan.




















Silloin kivet olivat kapisen kivisen
mereen pistävän piikin päässä,
aallonmurtajaksi kasatun.
Nyt kivilleni johtaa pusikoitunut polku,
onkijat olivat paikkani vallanneet.
Vaan enpä enää maailmaakaan ihmettele,
se vain on
ja edelleen polkujani tallailen.















Leikin kuvilla.

(yllä)
Paatin nimi on Parkki Helsinki,
ulkovalot siinä paloivat,
ketkähän pitivät parkkia.


Allaolevat odottelivat tuulta purjeisiin,
otaksun.
















Pienenpieniä ovat omenat pohjoisen.

































Rattoisasti meni tuntiroiset Marskin kanssa tutkaillessa.

3 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Hieno paikka miettiä syntyjä syviä. Minä mietin vieläkin, enkä tiedä vieläkään minne minun polkuni vielä johtaa... Polkuni varrella tosin on ollut ja on kiintoisia pysähdypaikkoja,mutta matka jatkuu...

tuksu kirjoitti...

Ihana paikka, antaa ajtusten lentää, tai antaa ajatuksille tilaa, tai antaa mielelle aikaa rauhoittua. Tärkeä paikka!
Mulla tää viikko menee äitiä hoivatessa, hautajaiset ovat perjantaina ja sitä ennen on vielä monta asiaa tehtävä. Äiti on niin hauras!
Kiitos sinulle Pike-ystävä, myös ihanista kommenteistasi blogissani.
tuksu

Pike kirjoitti...

Kiitos Liisa ja Tuksu!

L: En miekään tiedä minne polkuni vie, mutta suunnan olen ottanut noilla kivillä jo noin 11-12-vuotiaana.

T: Äidilläsi on päättynyt elämänsä pisin ihmissuhde täällä maallisella puolella. Olkaatte te vahvoja jotka jaksatte.